Tässä pahassa olossa ei ole pahinta se, miltä itsestä tuntuu, vaan se miten sitä paskaa purkaa muihin. Ja se, että ratkaisut on ihan siinä naaman edessä, mut silti sitä vaan jatkaa, ryyppäämistä ja kännissä sit kilahtaa ja on enemmän kuin kamala. Ja näkee miten satuttaa toista, just sitä ihmistä ketä rakastaa ja kenen menettäminen tuntuis niin pahalta ettei sitä ees halua ajatella.

Kusen taas kaiken aika huolella.

Löysin tän vanhan blogin ja kuvaus oli suunnilleen seuraava: "Maanisdepressiivisen sadomasokistin päiväkirja. Ajatuksia elämästä ja sen kauneudesta." Tai jotain vastaavaa. Pyyhin sen ja korvasin nykyisellä, koska viittaus maanisdepressiivisyyteen tuntui asiattomalta ja tyhmältä, joskin ymmärrettävältä, kun ottaa huomioon etten ollut tuolloin vielä päässyt mielenterveyshuollon piiriin. Nykyisin papereissa komeilee määritelmä F60.3, rajatilatyyppi, ja kausiluontoisesti toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso(F30.2? ...).

Jos joku väittää, että diagnoosilla ei ole merkitystä, on henkilö väärässä samaan tapaan kuin tyyppi joka väittää iän olevan "vain" numero. Kuten numeroilla ja ihmisen iällä, myös diagnoosilla on suuri merkitys monenkin asian suhteen. Etenkin sen suhteen mitä diagnosoidaan, ja minkä ikäiselle mitäkin pillereitä määrätään. Toivoisin usein että mun diagnoosi olisi väärä. Toki epävakaus on myös neurologinen ongelma, mut esim ADD olis varmaan helppohoitoisempi? Oli miten oli, kaikki olis varmaan helpompaa jos en olisi juuri minä juuri näiden loputtomien ja pienten ongelmieni kanssa, jotka tekevät musta sokean ja kuuron ja mykän. Tai jos mulle oltais diagnosoitu maanisdepressiivisyys niin todennäköisesti ne lääkkeet olisivat pistäneet mun aivot enemmän sekaisin kuin mitä jo olen, oon kuullut näitäkin tarinoita paljon. Tästä näkökulmasta katottuna mulla on oikeastaan paljon helpompaa kuin monella muulla. Omaa elämäänsä on vaan aika vaikeanloista kokea jonkun toisen kantilta, nähdä itseään vaikkapa niiden ihmisten silmin jotka näkevät ne hienot puolet eikä vaan kaikkea paskaa.

Elämä vuodesta 2013 tähän hetkeen:

Parisuhteista: jonkun verran epämäärästä säätöä ja panemista ollut. Yks 1/2 "polyamorinen tapailukeissi", saldona ystävä. Yksi 1/2 vuoden seurustelu, josta seurasi 1/2 vuotta panemista, saldoksi jäi myös ystävä, no hard feelings. Helmikuussa, kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä tänä vuonna alkoi tämän hetkinen parisuhdestatus joka on, tatataa, seurustelua, monogamisesti. Tästä pidän, joskin jatkuva omien ja toisen ongelmien summan kanssa painiminen onkin kuluttavaa.

Kännejä: monta, liian monta. Krapuloita samankaltainen määrä. Alkoholipsykoosien määrä: 1

Reissuja sairaalaan: fyysisiltä haavereilta on vältytty kohtalaisen hyvin, mutta käväisin 2014 keväällä ensin Laakson mielialahäiriökeskuksessa päiväosastolla, josta siirryin Aurooran päiväsairaala kymppiin. Näihin siis lähetteet tuli psykiatriselta poliklinikalta, jossa käyn edelleen joko kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa juttelemassa omahoitajalleni. Vuonna 2014 söin hetken Sertraliinia 25mg, annostusta nostettiin, mutta lopetin oma-aloitteisesti kun en kokenut lääkitystä enää tarpeelliseksi.

Reissuja putkaan: Kisiksellä käyty kerran. 

Näiden lisäks oon myös aloittanut yhden koulun ja jättänyt sen kesken, amiksen nimittäin. Kävin lukioo viis vuotta, mut oon ajatellut suorittaa Suomessakin yo-tutkinnon, Meksikossa hankittu kun ei oikein kelpaa näillä kulmilla. Akateemisuus on tavoite joka häämöttää jossain epämääräisessä sumuisessa taivaanrannassa, ja välillä se tuntuu olevan vaan jokin keksitty haave johon hirttäydyn joku toivoton yö. Oon ollut keikkatöissä, sairaslomalla, sekä alle puol vuotta vakiduunissa, viimesimmän loppuminen irtisanomiseen koeajalla veti maton jalkojen alta rumasti. Olo on suunnilleen tämä:

 

 

... Vaikka toisaalta oon kiitollinen tästä systeemistä, joka on kyllä pelastanut mut kadulle joutumiselta tämänkin vuoden puolella. Kiitos siitä menee sosiaalivirastolle ja psyk. polille. Tukiasioiden miettiminenkin on silti stressaavaa ja byrokratian monimutkaisuus turhauttavaa. 

 

En oikeastaan oo edes varma miksi tein tän blogin.

Kai kaipasin jotain mestaa minne vuodatella häröjä ajatuksiani. Niitä pervoiluun liittyviä siis. Mutta loppupeleissä se ei ole mulle mitenkään tärkeä osa elämää, tahtoisin keskittyä ihan muihin asioihin ja pelkkään seksiin keskittyminen onkin musta lähinnä typerää ja aivottomien hommaa.

Katoin tänään Twin Peaksia. Se on sarjana musta uniikki ja toivoisin, että Lynch tekisi jonkun uuden murhasarjaprojektin, samankaltaisen mutta joka ei kuitenkaan olisi Twin Peaks. Muistan, että kun alotin sitä seuraamaan niin olisin halunnut asua itse black lodgessa. Suunnittelin jopa, että kun mulla joskus olisi oma talo/asunto, niin sisustaisin sen black lodge-tyyliin. Liittäisin tähän kuvan, mutta joko tää vuodatuksen editori ei toimi, tai sitten en osaa käyttää sitä vielä.

Edelleenkin asuisin paljon mieluummin jossain absurdissa unimaailmassa, kuin täällä. Tuntuu siltä kuin olisin itseni vanki, että mun ajatukset, tunteet ja käyttäytymismallit kahlitsevat mua. Kai sitä on itsensä pahin vihollinen. Pakko vaan kehittyä näistä laatikoista ulos, oppia olemaan objektiivisempi ja katsomaan asioita vähemmän mustavalkoisemmin, olis siistiä jos ymmärrys vois laajeta vaan nappia painamalla. Mutta ei mikään elämässä tule ilman ponnisteluja. Vaikkakin! Mulla on ollut hemmetisti hyvää tuuria, joskus joku on naljaillut että toivottavasti se sitten mulla kestää!!1 Joo, ei siihen pitäisi luottaa liikaa, mutta oon aina roikkunut sen ja intuition varassa.

Ja niin. Kai pitäisi vähän puhua duunistakin. Alotin varsinaisen feissauksen tiistaina ja mun tunteet ja ajatukset siihen työhön liittyen on ailahdelleen laidasta laitaan. Tuntuu todella vaikealta lähestyä tuntemattomia kiireisiä ihmisiä vaikka sitä olisi miten tärkeällä asialla. Perjantaina, eli eilen, meni ihan hyvin, vaikka olinkin darrassa, väsynyt ja jäässä ja menin R-kioskille juomaan kuuman kaakaon. (Selviytymisvinkki no. 1: Älä hanki itsellesi krapulaa työpäivälle. Vinkki no 2: Pukeudu säänkestävästi? vinkki no. 3: ... Syö aamupalaa! ) Torstaina sain jonkun ihmeen paniikkikohtauksen, näin jonkun itkevän vanhan miehen, ja rupes ahdistamaan se että piti yhtäkkiä taas alkaa juttelemaan ihmisille joiden elämästä en tiedä yhtikäs mitään. Mutta perjantaina olin hyvällä tuulella ja jotenkin enemmän skarppina. Lähinnä nauratti ne ihmiset joilta tuli kuittailua, ja sain ekan lahjottajanki. Jee.

Yksi mies sanoi mulle tosiaan eilen, että häneltä on mennyt jo usko Greenpeaceen ja "muihin humputuksiin", mutta hyvä jos minulla on vielä sisua. Se oli jotenkin todella masentava kommentti ja jäin pyörittelemään sitä mielessäni pitkäksi aikaa. Vieläkin se mietityttää. Ei ihme jos ihmisiltä menee usko elämään ja muihin ihmisiin kun katsoo tätä maailmaa, välillä tekisi mieli huutaa kun ajattelee millainen määrä pahuutta täällä on. Mutta siksi mä ainakin uskon että on tärkeää ees jollakin tavalla osallistua johonkin hyvään toimintaan, josta olisi kaikille hyötyä. Ja aina pitää uskoa niihin hyviin asioihin ja olla optimisti. Toisaalta olisi järjetöntä olettaa, että sitä jaksaisi olla aina iloinen. Kyllä itkeminenkin voi tehdä hyvää eikä mitään tunteita pidä kieltää, asioiden kieltäminen on väärä lähestymistapa. Rauha löytyy hyväksynnän kautta, mutta mä en ainakaan ole vielä kyennyt siihen. Monia asioita on vielä käsittelemättä... Oon kyllä niitä aktiivisesti työstänyt viimeiset pari kuukautta...

Mun äiti tulee käymään Suomessa ens kuussa. Ihanaa! Mulla on ollut sitä ihan järjetön ikävä, olisin monta kertaa halunnut juosta sen syliin pakoon maailmaa ja kuulla että kaikki järjestyy. Se on tsempannut(lue: kuumottanut) mua opiskelemaan, ja sen verran sain aikaiseksi, että ilmottauduin hakijaksi taidekoulu Maahan. Huh. Jännittää tosi paljon pääsenkö mitään kokeita läpi. Aina sitä vertailee itseään, muut on aina varmasti sata kertaa parempia jne. Mutta en mä varsinaisesti edes haluaisi kilpailla missään paremmuudessa, mutta nauttisin hirveesti siitä että saisin kehittyä sellaisessa tekemisessä josta pidän. No, jos en pääse tohon kolmen/neljän vuoden päivälinjalle niin katon pystyiskö sitä ees opiskelemaan noilla iltakursseilla. Ei pidä jättää mitään minkään yhden asian varaan.