Löysin tän vanhan blogin ja kuvaus oli suunnilleen seuraava: "Maanisdepressiivisen sadomasokistin päiväkirja. Ajatuksia elämästä ja sen kauneudesta." Tai jotain vastaavaa. Pyyhin sen ja korvasin nykyisellä, koska viittaus maanisdepressiivisyyteen tuntui asiattomalta ja tyhmältä, joskin ymmärrettävältä, kun ottaa huomioon etten ollut tuolloin vielä päässyt mielenterveyshuollon piiriin. Nykyisin papereissa komeilee määritelmä F60.3, rajatilatyyppi, ja kausiluontoisesti toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso(F30.2? ...).

Jos joku väittää, että diagnoosilla ei ole merkitystä, on henkilö väärässä samaan tapaan kuin tyyppi joka väittää iän olevan "vain" numero. Kuten numeroilla ja ihmisen iällä, myös diagnoosilla on suuri merkitys monenkin asian suhteen. Etenkin sen suhteen mitä diagnosoidaan, ja minkä ikäiselle mitäkin pillereitä määrätään. Toivoisin usein että mun diagnoosi olisi väärä. Toki epävakaus on myös neurologinen ongelma, mut esim ADD olis varmaan helppohoitoisempi? Oli miten oli, kaikki olis varmaan helpompaa jos en olisi juuri minä juuri näiden loputtomien ja pienten ongelmieni kanssa, jotka tekevät musta sokean ja kuuron ja mykän. Tai jos mulle oltais diagnosoitu maanisdepressiivisyys niin todennäköisesti ne lääkkeet olisivat pistäneet mun aivot enemmän sekaisin kuin mitä jo olen, oon kuullut näitäkin tarinoita paljon. Tästä näkökulmasta katottuna mulla on oikeastaan paljon helpompaa kuin monella muulla. Omaa elämäänsä on vaan aika vaikeanloista kokea jonkun toisen kantilta, nähdä itseään vaikkapa niiden ihmisten silmin jotka näkevät ne hienot puolet eikä vaan kaikkea paskaa.

Elämä vuodesta 2013 tähän hetkeen:

Parisuhteista: jonkun verran epämäärästä säätöä ja panemista ollut. Yks 1/2 "polyamorinen tapailukeissi", saldona ystävä. Yksi 1/2 vuoden seurustelu, josta seurasi 1/2 vuotta panemista, saldoksi jäi myös ystävä, no hard feelings. Helmikuussa, kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä tänä vuonna alkoi tämän hetkinen parisuhdestatus joka on, tatataa, seurustelua, monogamisesti. Tästä pidän, joskin jatkuva omien ja toisen ongelmien summan kanssa painiminen onkin kuluttavaa.

Kännejä: monta, liian monta. Krapuloita samankaltainen määrä. Alkoholipsykoosien määrä: 1

Reissuja sairaalaan: fyysisiltä haavereilta on vältytty kohtalaisen hyvin, mutta käväisin 2014 keväällä ensin Laakson mielialahäiriökeskuksessa päiväosastolla, josta siirryin Aurooran päiväsairaala kymppiin. Näihin siis lähetteet tuli psykiatriselta poliklinikalta, jossa käyn edelleen joko kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa juttelemassa omahoitajalleni. Vuonna 2014 söin hetken Sertraliinia 25mg, annostusta nostettiin, mutta lopetin oma-aloitteisesti kun en kokenut lääkitystä enää tarpeelliseksi.

Reissuja putkaan: Kisiksellä käyty kerran. 

Näiden lisäks oon myös aloittanut yhden koulun ja jättänyt sen kesken, amiksen nimittäin. Kävin lukioo viis vuotta, mut oon ajatellut suorittaa Suomessakin yo-tutkinnon, Meksikossa hankittu kun ei oikein kelpaa näillä kulmilla. Akateemisuus on tavoite joka häämöttää jossain epämääräisessä sumuisessa taivaanrannassa, ja välillä se tuntuu olevan vaan jokin keksitty haave johon hirttäydyn joku toivoton yö. Oon ollut keikkatöissä, sairaslomalla, sekä alle puol vuotta vakiduunissa, viimesimmän loppuminen irtisanomiseen koeajalla veti maton jalkojen alta rumasti. Olo on suunnilleen tämä:

 

 

... Vaikka toisaalta oon kiitollinen tästä systeemistä, joka on kyllä pelastanut mut kadulle joutumiselta tämänkin vuoden puolella. Kiitos siitä menee sosiaalivirastolle ja psyk. polille. Tukiasioiden miettiminenkin on silti stressaavaa ja byrokratian monimutkaisuus turhauttavaa.